The things we regret 1.

 Riittääkö empatia politiikan pohjaksi?

Keskustelussa ministerien Petteri Orpon ja Riikka Purran empatiakyvystä minua on häirinnyt jokin, jonka pohjaan en ole päässyt. Purra on todennut haastatteluissa, ettei empatialla ole tekemistä politiikassa. Olen saanut otetta omaan intuitiooni asiasta Eero Ojasen kirjan ”Hyvyyden filosofia” kautta. Olematta Purran kanssa samaa mieltä oikeastaan mistään muusta, ajattelen myöskin ettei empatia riitä politiikan pohjaksi. Oman väitteeni pystyn perustelemaan, Purran puolesta en halua enkä osaa.

Politiikasta käytän tässä vanhaan kreikkaan pohjaavaa määritelmää yhteisten asioiden hoitamisena. Poliitikkojen empatiakykyä arvostellaan usein. Uskon useimpien poliitikkojen olevan ns. normaaleja persoonia, vaikka joukossa lieneekin psykopaatteja.

Empatia on myötäelämistä, siis kykyä tuntea toisen kokemusten tai tunteiden laatu ja niiden syvyys. Tutkijat ovat tarkkailleet hyvin nuoria ihmislapsia tietynlaisissa tilanteissa, ja todenneet meillä olevan ilmeisesti myötäsyntyisen kyvyn empatiaan. Sama on todettu useiden eri lajien eläinten kohdalla. 

Empatian ilmenemiseen tuntuvat kuitenkin vaikuttavan sekä kulttuuri, että sisäiset tekijät, kuten traumaattiset kokemukset.  Siksi empatian ilmeneminen kunkin yksilön kanssakäymisessä maailman kanssa poikkeaa jonkun muun empatian ilmenemisestä. Minusta vaikuttaa, että Purralla, ja monilla hänen puoluetovereillaan, on paljon kykyä myötäelää oman viiteryhmänsä kokemuksissa: oman paikkakunnan asukkaiden, kantasuomalaisten, omien kissojen ja koirien. Minulle se kertoo, että heillä olisi myös potentiaalia laajempaan myötäelämisen kykyyn.

Moni tämän hetkisen opposition edustajista ja kannattajista ulottaa empatiansa omaa välitöntä viiteryhmäänsä laajemmalle: muiden kulttuurien tai etnisten ryhmien edustajiin, muihin eläinlajeihin kuten tuotantoeläimiin, jopa kaikkeen elolliseen. Erilaista on siis rajaus. 

Tämän voimakkaan henkilökohtaisuuden vuoksi empatia ei minusta riitä politiikassa. Tiettyjen muiden ilmiöiden rinnalla se jää jopa tarpeettomaksi, tai jää osaksi niitä. Tämä on aihe, jota olen pohtinut aiempina vuosina, mutta vasta yllä mainitsemaani Ojasen teokseen paneutuminen antoi minulle kieltä, jolla ilmaista arvojani riittävän täsmällisesti.

Mitä Purralta ja Orpolta siis puuttuu minun mielestäni? He ovat joutuneet väärän totuuden ja väärän hyvyyden jäljille. 

Ojanen kirjoittaa hyvyydestä, kauneudesta ja totuudesta maailmassa olemassa olevina. Jokaisen niistä kohdalla hän väittää, että juuri eri ihmisten kantamat jopa vastakkaiset näkemykset niiden olemuksesta todistavat yhteisen hyvyyden, kauneuden ja totuuden olemassaolosta. Jos esimerkiksi totuutta ei olisi, jos se olisi täysin suhteellista, ei jokaisella olisi jonkinlaista käsitystä siitä. Minulle tämä on toivoa antava tapa ajatella. Se myös koskettaa omia arvojani ja tuntuu sitä kautta todelta. 

Minusta näyttää ilmeiseltä, että Purra on sosiaalistunut ensinnäkin liian kapeaan empatian kenttään, joka juontaa vinoutuneen hyvän käsitteen omaksumisesta. Sen mukaan hyvää on oman porukan hyvinvointi, sillä hyvää ei voi riittää kaikille. Siksi hänestä hyvinvoinnin jakaminen ja globaali yhteisöllisyys on ”meiltä” pois. 

Purra on selvästi myös omaksunut sellaisen totuuden, joka on useaan otteeseen huomattu vääräksi. Sen mukaan valtiontalouden kiristäminen poistamalla etuuksia kaikkien huonoimmassa asemassa olevilta tuo lopulta vakautta yhteiskuntaan. Monissa paikoissa on eri vuosikymmeninä koettu, kuinka tuollaisen talouspolitiikan tulos on ollut paitsi talouden heikkeneminen myös yhteiskunnan eriarvoistuminen, köyhempien väestönosien kurjistuminen, kiihtyvä syrjäytyminen ja lopulta kaikkien kansalaisten turvattomuuden lisääntyminen. Minä en tiedä, miksi talous-konservatiivit eivät hyväksy etteivät heidän toimensa johda haluttuihin tuloksiin. Ehkä jotkut heistä todella haluavat vain omalle lähipiirilleen materiaalista hyvää. Ehkä monille on vaikea hyväksyä omat uskomukset vääriksi, näin ainakin ihmisten käyttäytymistä tutkivat ovat väittäneet.

    On tärkeää pyrkiä toimimaan eettisesti niin yksityiselämässä kuin yhteisten asioiden hoidossa. Vain pyrkimällä kohti hyvää ja totuutta voi toimia eettisesti, tuottaa eettisesti kestäviä tuloksia. Pyrkiminen on sikäli jatkuvaa, ettei kukaan meistä voi lukittautua omiin käsityksiinsä vastoin kokemuksen tai tutkimuksen antamaa todistusta. 

    Toivon perustelleeni tässä lyhyessä kirjoituksessa riittävän selkeästi miksi empatian käsite on minusta liian kapea pohjaksi yhteisten asioiden hoitamiselle eettisesti.

Tiivistäen: Purralta ei ehkä puutu empatiaa, vaan hänellä on väärä käsitys siitä, mikä on hyvää ja totta. 

Psykopaatteja on lähes mahdotonta parantaa, mutta väärää tietoa voi korvata oikealla, vaikka se onkin vaikeaa.