Musafestarit onkin ihan arkea

Musiikkifestareilla ja museoissa käyminen on kuin pienoismalli elämästä.  Erittäin toimiva taktiikka on kulkea fiiliksen mukaan ja jäädä siihen mikä tuntuu hyvältä. Antaa kavereiden vinkata tärppejä. Ihan yhtä tärkeää on tehdä aikataulu siitä mitä haluaa tehdä tai tsekata ja pitää omasta ohjelmastaan tiukasti kiinni. Miten keikkoja katsotaan? Alusta loppuun, vai huippukohtia selaillen? Ihan samoja valintoja joita teemme elämässämme. Minä ja mieheni tanssimme väkijoukon hurmiossa lukemattomilla keikoilla, chillasimme kahdestaan ja yksin, kuljimme festarialueella useiden erilaisten menetelmien mukaisesti. Me kohtasimme tuttuja ja tuntemattomia, hymyilimme, nauroimme, liikutuimme, hikoilimme, palelimme, otimme valokuvia vieraille, saimme tuikituntemattomilta sadeviitat ja annoimme sellaiset myöhemmin toisille tuntemattomille. Lähellä tanssivat tönivät meitä, me heitä, ja minun reppuni oli jonkun keikalle rientävän jaloissa. Kukaan ei tuntunut pahoittavan näistä mieltään.

Kaikki nämä kohtaamiset muodostuivat hetkessä tehtyjen valintojen kautta ja niiden summa oli hyvä festarifiilis. Siis perus festarimeininkiä. Kolmen päivän aikana tein kuitenkin myös valintoja joita kadun. Olen kuullut että elämä pitää sisällään sellaisia tunteita kaikille. Moni pitää katumusta turhana tunteena. Varmasti katumus on jatkuvana tilana vahingollinen. Minusta se kuitenkin on yksi elämässä eteenpäin auttavista epämukavuusalueen kokemuksista. Mokaa, kadu, funtsi, opi, kulje eteenpäin. Siksi kirjoitan tässä muutamasta valinnasta joista en ole ylpeä.

Kertoiko sinun äitisi kun olit lapsi, ettei pidä seurata kavereita joka paikkaan vaikka kuinka olisi yhteinen meininki? Yksi mun ihailemista artisteista teki osana showtaan jotain arkipäiväistä mutta oikeastaan hyvien tapojen vastaista. Minun oli pakko kokeilla sitä viikonlopun aikana. Miksi? En tiedä, lapsetti. Rock’n roll houkuttaa kuulema juuri kielletyillä piirteillään. Lapsettamisen jälkeen myös kadutti, koska se mitä tein ei ole minusta muut huomioonottavaa käytöstä. Lavalla, osana konserttia, voi joskus tehdä asioita joita ei oikeassa elämässä tekisi. Konsertti on esitys, sellaisena se ei ole ns. tavallista elämää. Jokaisen pienen fanin on tehtävä todellisia arvovalintoja sen sijaan että matkisi idoleitaan. Tämä ei ollut massiivinen tapahtuma mutta heijasti hyvin että omien valintojen tekeminen vaatii harkintaa ja itsen tuntemista. Joissain tapauksissa omien valintojen tekeminen vaatii rohkeutta. Nämä festaritilanteet on ainakin minulle niin etuoikeutettuja tilanteita että siinä rohkeus ei ole kovin suuressa roolissa. Siitä riippumatta jokainen mokaa joskus. Minä mokasin tässä kohtaa ja pyydän anteeksi ympäristön suttaamista. Pohtimisen jälkeen pääsin askeleen lähemmäs aikuisuutta. 

Festivaalien olemus on sellainen että siellä ollaan isossa laumassa ihmisiä suhteellisen lähellä toisiaan. Meidän tekomme vaikuttavat toisiimme ja siihen kulttuuriin jossa elämme. Tätä ilmiötä tarkastellessa minua on hyödyttänyt ymmärtää että ihmiset eivät ole niin samanlaisia kuin kuvittelemme. Taustat ja olosuhteet kuten opitut käytösmallit tai temperamentti ovat tekijöitä joiden luomaa todellisuutta ei voi täysin käsittää omasta todellisuudestaan. Festareilla on mahdollisuus kohdata läheltä voimakkaasti päihtyneitä ihmisiä. Varmaan jokainen festareilla ollut tietää tunteen kun lavan edessä tungoksessa joku uhkaa kaatua taaksepäin, siis meidän kannalta päälle. Useimmat suomalaiset on olleet joskus kännissä joten moralisoiminen on turhaa. Toisaalta moni meistä on oppinut varomaan päihtyneitä. Se on sekä välttämätöntä että surullista, sillä joskus voisi mieluummin auttaa. 

Tänä viikonloppuna en astunut päin, vaan pois - ja se kaduttaa minua. Ehkä se johtuu siitä että sekava pariskunta tuli ihan meidän eteemme ja sekoili vähän huolestuttavasti jonkin aikaa ennen kuin nainen yritti hypätä miehen reppuselkään ja alkoi vilkuttaa ja huudella artistille. Joka keikalla lukemattomat fanit huutavat “Rakastan sinua (tähän artistin nimi)!” ja minusta se on aina ollut sympaattista. Olen itsekin joskus tehnyt niin. Artisti voi suosiostaan huolimatta tuntea olevansa lavalla yksin tai epävarma. Rakkaus on jaettavaksi. Mutta nyt minusta tuntui erilaiselta, sillä tämä pariskunta jatkoi yrityksiään pysyä tasapainossa, huojui, vilkutti vilkuttamistaan, huuteli. Lopulta he onneksi eivät kaatuneet joten sekaantumiseni asiaan ei liennyt välttämätöntä. Mutta tuki heille olisi muuttanut tilanteen toiseksi. En tiedä miten täsmälleen, mutta me kaikki siinä lavan edessä olisimme olleet enemmän yhdessä. 

Kaupungissa asuva kohtaa joka päivä toisenlaisia ihmisiä. Tietynlainen toisenlaisuus on hyväksyttyä, esimerkiksi päihtyneisyys puolestaan on useissa kulttuureissa stigma. Vaikka se on esimerkiksi Suomessa paljon pienempi stigma kuin rodullistetussa ruumiissa eläminen, liittyy päihtyneisyyteen kulttuurista painolastia, henkilökohtaisia traumoja, kuviteltuja tai todellisia turvallisuusriskejä, arvojärjestelmien eroja - paljon asioita joita en osaa edes nimetä. Päihtyneisyys ei tarkoita samaa kaikilla festareilla, kaikissa kaupungeissa tai maissa, kaikille ihmisille. 

Jostain syystä en kyennyt kohtaamaan päihtynyttä ja huomiota herättävää käytöstä lämmöllä tai “neutraalisti”. En tiedä vaikuttiko se meidän ympäristöömme mutta pidän sitä mahdollisena. Yksi pieni tapahtuma yhdellä keikalla? Kyllä, mutta hyvä esimerkki siitä että me joko torjumme tai hyväksymme sen että ihmiset ovat hetki hetkeltä elämässään siinä missä ovat. Päihtyminen, selviäminen, raitistuminen, vahvistuminen, eheytyminen, kasvaminen, oppiminen - mikään niistä ei voi tapahtua mistään muusta tilanteesta kuin missä ihminen on. Sen tilanteen torjuminen tai halveksuminen ei siis millään tavalla tue mitään prosesseja. Ihmisten kohtaaminen edellyttää heidän olemisensa sallimista. Päihtyneisyydestä ei tietenkään tarvitse tykätä eikä sitä aina voi sallia. Ihmiset taas pitää sallia.   

Ehkä enemmän kuin fyysisen tuen antaminen tai antamatta jättäminen tuossa tilanteessa minua pohdituttaakin se, että päihtyneen parin ilmaantuminen meidän eteemme tungoksessa otti minua ensin päähän. Osoitin miestä kaverilleni ja niin tehdessäni kiusaannuin omasta eleestäni. Olen monissa konserteissa kokenut sen että erilaiset ihmiset pyörii joka suunnassa kiinnittämättä siihen näin paljon huomiota. Mietin jäämmekö me ihmiset usein kiinni kapeisiin rooleihin eri tilanteissa. Jos hetkellisesti närkästyn suotta (tai vaikka joskus olisi syytäkin), onko minun pidettävä kiinni närkästymisestäni? Mitä jos jokainen tilanne onkin notkea loputtomien mahdollisuuksien risteys jossa menneellä “minällä” on vähemmän merkitystä kuin sillä valinnalla jonka teen nyt, tässä? Se tarkoittaa että tilanteiden on mahdollista muuttua paremmiksi kaikille. Silloin kenenkään ei tarvitse tuntea itseinhoa eikä kenenkään tarvitse halveksua toista. Se tarkoittaa paljon parempia bileitä kaikille.